Kätköilijä ei pelkää mitään, paitsi denareita (kätkö ei löytynytkään). Tänään suuntasimme jälleen vuoristopoluille suunnittelemalleni reitille Fugesta Mijasiin. En tiedä, voiko enää upeampia maisemia olla olemassa. Ei haitannut, vaiukka matkaa oli neljä tuntia pelkkään ylämäkeen. Reitin korkeimmalla kohdalla oli kaunis pikkukirkko, Ermita de san Anton. Asianmukaisen kamerasession jälkeen menin koettamaan, pääsisikö kirkkoon sisälle. Ovet olivat lukossa, ja sanoin Miehelle, että Jeesus ihmettelee, että onko sitä ovea pakko rynkyttää. Mies sanoi, ettei saa rienata, ja että olen vanhemmiten alkanut enemmän rienaamaan. Seuraavassa hetkessä tossun kärki tarttui johonkin, ja kaaduin naamalleni maahan. Kun nousin ylös, silmäni osuivat edessäni olevaan Jeesus-patsaaseen ja espanjankieliseen tekstiin "minä olen tie, totuus ja elämä". Siihen Se minut kamppasi, että lue tosta, äläkä rienaa. Täytyy ensi kerralla olla tarkempi kun tulee Jeesus-jutut mieleen. Mijasissa syötiin tapaksia, ja tultiin linkkarilla alas. 

Meidän lomaamme kuuluu perinteisesti rakennus- tai tietyömaa ikkunan alla, niin tälläkin kerralla. Apartementosin edessä on täysikokoinen jalkapallostadion, ja siinä alkaa arkisin aamukahdeksalta piikkaus ja maansiirto. Ei kulu loma turhaan nukkumiseen. Iltaisin pelit ja harjoitukset jatkuvat yömyöhälle. Pelikentän äänimaailman lisäksi pitkin iltaa kuuluu erilaisia tyyttäyssarjoja, kun pelaajia haetaan kotiin. Hakijat ja haettavat ovat sopineet erilaisista tunnustyyttäyksistä, ettei turhaan tarvitse odotella, koska jokaisen on saatava pysäköidä juuri portille. Pian mekin opimme, koska Bablon, Jesuksen ja Julion hakija odottaa portilla. Täällä auton torven soittaminen on luonnollinen tapa välittää erilaisia tunnetiloja, toisin kuin Suomessa, jossa se tyyttäyksen kohteelle on henkilökohtainen loukkaus.