Aamulla puoli seitsemältä töihin lähtiessä tänään ensimmäisen kerran aamu sarasti ylämettän yllä! Ensin ajattelin, että Kaasmarkussa palaa, mutta sitten tajusin, että aurinko se siellä tekee nousuaan. Ja illalla vielä kuudelta on viimeiset valonrippeet näkyvillä. Minulle yksi vuoden vaikeimpia hetkiä on syksyllä kellojen siirtämisen jälkeinen viikko, jolloin kertaheitolla pimeä alkaakin tuntia aikaisemmin. Olen silti kesäajan kannattaja, koska silloin kesäiltaisin riittää valoisaa pidempään. Aina Juhannuksen aikaan haaveksin yöpymisestä luonnossa. Miehen mielestä sellainen on turhaa kikkailua.

Sunnuntaina nappasin tämän vuoden ensimmäiset geokätköt. Hurahdin kätköilyyn viime toukokuussa, kun lähdin lenkkikaverin mukaan "muutamalle". Kohta oli jo hankittuna omat tunnukset, ja vuoden loppuun mennessä oli koossa 318 kätköä. Ei siinä aikuinen nainen itseään aina ole ihan viisaaksi tuntenut puissa kiipeillessään tai luolissa ryömiessään. Tai kaupungilla käsi vesirännissä pyllistellessään, tai pysäköintiautomaatin taakse kurotellessaan. Mutta sen olen huomannut, että kätkönkiilto silmissä ei ole ihminen köyhä eikä kipeä! Eikä mikään pelota! Parhaimmillaan ollaan paineltu pitkin polutonta korpea, ja puljattu ojiin. Kiivetty jyrkille kallioille ja ylitetty epämääräisiä siltoja. Kuljettu kilometritolkulla kuraisia polkuja. Uhmattu kohtaloa ja Murphya. Denareitakin (did not found) on tullut, ja palattu kätkölle uudestaan paremmalla onnella. Voi kevät, tule ja paljasta kätköt lumen alta!